-->

tiistai 13. huhtikuuta 2010

Hey groupie won't you take my hand

Meillä oli bändi. Meillä oli monta bändiä. Itse asiassa meillä on vieläkin bändi, vaikka viimeisten vuosien aikana julkiset esiintymisemme ovat rajoittuneet pitkälti kaverien juhlissa soittamiseen. Mutta 90-luvun lopussa ja 2000-luvun alussa meillä oli sellaisia bändejä, jotka tekivät oikeita keikkoja ja esiintyivät oikeilla rokkiklubeilla.

Me emme olleet koskaan mitään varsinaisia bändärimagneetteja. Tai tehdään tarkennus. Minä en ollut koskaan mikään varsinainen bändärimagneetti. Elämäni aikana minulla on ollut yhteensä 0-1 bändäriä. Jotta seuraavassa tarinassa olisi vähääkään järkeä, pyöristetään luku yhteen.

Oli Halloween -99. Yhtyeemme oli reilun vuoden sisään soittanut Tampereen Yo-talolla Pixiesiä kahteen otteeseen. Ensimmäisellä kerralla kokoonpanon nimi oli Bone Machine, toisella kerralla In Heaven. Halloween-bändimme nimeä en muista, ehkä sekin oli In Heaven. Juhlat järjestettiin Laternassa. Iltamissa soitti monta yhtyettä, muistaakseni ainakin Sara ja Can Can Heads. Emme soittaneet viimeisenä, mutta emme ensimmäisenäkään.

Juhlat oli järjestetty todella hyvin. Paikka oli tupaten täysi ennen kuin yksikään bändi oli aloittanut settiään. Kaikki olivat pukeutuneet ns. viimeisen päälle juhlan mukaisiin naamiaisasuihin.

Orkesterimme oli päättänyt säväyttää soittamalla ilman paitoja, ylävartalot ja kasvot kultaisella maalilla (tai meikkivärillä kai?) maalattuina. Idea oli hyvä, ja siitä seurasi kolme asiaa. Ensinnäkin rumpalimme sai liiasta kultaamisesta johtuen allergisen reaktion ja oli kuolla. Toiseksi yksi kitaroista tahriintui niin pahasti kultaiseen väriin, että sitä jouduttiin hinkkaamaan tuntikaupalla, eikä kaikki väri siltikään lähtenyt irti. Ja kolmanneksi minä hurmasin Elviraksi pukeutuneen tytön, joka vei minut kotiinsa keikan jälkeen.

Siinä se oli. Vuosisadan bändäritarina. En ole aivan varma, mistä syystä Elvira oli päättänyt ottaa minut mukaansa, mutta aika kiistatta voidaan olettaa, että kyseessä oli bändäri. Olin vain päättänyt jo ennen keikkaa vetää sen verran tujakat pyhäinmiestenpäivän lärvit, etten ole aivan varma asioiden todellisesta laidasta.

Ja lisäksi taisi olla niin, ettei rumpalimme oikeasti käynyt lähelläkään kuolemaa, mutta kyllä hänen naamansa silti suht isosti turposi. Ja kitara tahriintui todistettavasti, koska se on tietääkseni yhä olemassa ja koska siinä on tietääkseni yhä kultaisia maalitahroja.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...