Somebody, help me!

Olin ajatellut tarjoilla seuraavien päivien aikana täsmäsuunnattuja musiikkisnobismi-iskuja suuntaan jos toiseen. Mutta sitten ajattelin, että ei. Mieleen tuli 80-luku ja Raholan Kesoil.

Tuohon aikaan alueen rakentaminen oli vielä hieman kesken, ja erilaisia rakennustyömaita oli siellä sun täällä. Kesoil oli vielä ihan oikea huoltoasema; siellä korjattiin autoja ja jossain määrin kai rakennettiinkin niitä. Nykyään puhuttaisiin tuunaamisesta. Joka tapauksessa kulmakunnan lapsilla oli paljon jännittäviä leikkipaikkoja, ja Kesoilin piha oli yksi niistä.

Huoltoasema-alueen laidassa oli usein muutamia autonromuja, jotka odottivat joko korjaajaa tai viimeistä tuomiota. Eräänä kesäiltana huomasimme, että yhden tällaisen auton ovi oli auki ja päätimme tutkia, mitä sisältä löytyy.

Voin muuten vannoa, että kysymys ei ollut minkäänlaisesta nuorisorikollisuudesta. Auto oli todella, todella, todella heikossa kunnossa. Taisimme ajatella, että ovet oli jätetty auki, koska omistaja tahtoi alueen lapsien tyhjentävän rotiskonsa ylimääräisestä roinasta. Naapurin iso poika, muutaman vuoden muita vanhempi Marko, takavarikoi auton lattialta kätevän oloiset putkipihdit. Itse otin mukaani ilman kansia jätetyn Harry Belafonten Oldies but Goldies -kokoelmakasetin. En muista, mitä muut ottivat, tuskin mitään arvokasta.

Aika useille tulee Harry Belafontesta mieleen klassinen Banaba Boat Song, mutta Belafonten laajaan tuotantoon sisältyy muitakin hienoja kappaleita. Kuten kuolematon Jump in the Line. En tiedä, mitä muut lapset tekivät 80-luvulla, mutta pikku-Antti tanssi ainakin muutaman viikon ajan yksin huoneessaan calypsoa. Salaa, piilossa ihmisten katseilta ja maailman pahuudelta.