Last Tango in Flow Festival (osa 5)

Tähän asti tapahtunutta: Antti on selviytynyt apinoiden hyökkäyksestä ja nähnyt tukun loistavia keikkoja. The Dø on onnistunut Mustassa teltassa ja MC Taakibörsta Open Source Stagella, mutta Iron & Winen musiikki ei ole vienyt Anttia mukanaan. Festivaalialue alkaa olla täynnä ihmisiä, joista noin joka toinen näyttää pitävän Tea Khalifaa vääränä valintana tapahtumaa juontamaan. Antti on matkalla Nokia Blue Tentiin, jossa Janelle Monáe on juuri aloittamassa.

Rakastan tärkeitä konsertteja edeltävää hytinää. Kun hyväksi tiedetty artisti tai bändi on aloittamassa, yleisön jännittyneen odotuksen voi aistia. En tiedä johtuuko se puheensorinan laadusta, hermostuneesta liikehdinnästä vai siellä täällä puhkeavista taputuskonserteista, mutta jokainen kyseisen tunnelman kokenut tietää mistä puhun. Se on poikkeuksellinen.

Nokia Blue Tentin tunnelma oli kuuma ennen Janelle Monáen keikkaa. Ihmiset alkoivat olla sopivasti päissään, tummunut ilta oli ehtinyt paljastaa Flow'n valaistuksen upeat kasvot ja oivalliset bändit olivat nostaneet ihmisten mielialan kattoon. Kaikki oli kohdallaan.

Valot himmenivät. Lavalle asteli frakkiin, silinteriin ja valkoisiin käsineisiin sonnustautunut pitkänhuiskea mies, joka alkoi itsetietoisesti huudattaa yleisöä. MAKE... SOME... NOOOOOOOISE! Are you ready to have a good time? Will you help me to bring Ms. Monáe to the stage? When I say Janelle, I want you all to screeeeaam Monáe. Can you do that? I DON'T BELIEVE YOU! CAN YOU DO THAT? JANELLE! MONAE! LOUDER! JANELLE!! MONAAEE!! LOUDEEEEERRR!!! JANEELLLLEE!!!! MONAAAEEEEEE!!!!!!!

Screeneille alettiin heijastaa liikkuvia, James Bond -elokuvien tyylillä tehtyjä ihmisten siluetteja. Taustalla soineiden viulujen ääni voimistui. Musiikki aaltoili sinfoniallisen uhkaavasta fantasioivan kautta kohti räjähtävää afrobeatia, jonka päälle naisääni alkoi räpätä. Bändin lisäksi lavalle oli astellut kolme valtaviin kaapuihin pukeutunutta hahmoa, jotka ryhtyivät tanssimaan musiikin tahdissa. Kappaleen puolessa välissä valot pyyhkäisivät lavan eloon, keskimmäisenä hahmona liikehtinyt Monáe paljasti itsensä kaavun alta ja yleisö sekosi lopullisesti.

En ole luultavasti ikinä, koskaan, missään, nähnyt niin mielipuolisen upeasti groovaavaa yhtyettä kuin nyt näin. 12-13-jäseninen orkesteri soitti, tanssi, riehui ja svengasi niin hillittömästi, että pelkästä katsomisesta pääsi stratosfäärisiin korkeuksiin. Soundi oli täydellinen. Rytmiikka kuin toiselta planeetalta. Taustakuorot taivaalliset. Kitaristi kuin aivosähköiskun saanut soul demi-god. Ja Monáe keulakuvana uskomattoman vangitseva. Kun parinkymmenen minuutin tykityksen jälkeen bändi loihti ilmoille Jackson 5:n I Want You Backin ensimmäiset tahdit, tuntui kuin koko monituhatpäinen yleisö olisi saanut yhtä aikaa musiikillisen orgasmin.

-------neljänkymmenen minuutin päästä

Yksi apinoista riuhtaisi Khalifan taustascreeniä päin samalla kun yli kaksikymmentä eläintä syöksyi yleisön sekaan. Kukaan ei näyttänyt aluksi tajuavan mitä oli tapahtumassa, sillä lavan edestä alkaneet avunhuudot sekoittuivat osaksi ihmisten ekstaattista encore-mylvintää.

Tilanne muuttui, kun lavalle jääneet tappaja-apinat latasivat pumppuhaulikkonsa ja alkoivat tulittaa teltan pystytysrakenteita. Osa pedoista ryhtyi paiskomaan lavalla olleita soittimia yleisön sekaan. Valot sammuivat. Apinoilla oli selvästi huumorintajua, sillä äänentoistolaitteisto alkoi tykittää ns. kaakkovolumella Young Fresh Fellowsin kappaletta Gorilla Time! Teltassa puhkesi paniikki.

kaksikymmentä minuuttia aikaisemmin-------------

Myös Monáen keikan loppulaulatus oli hurmoksellinen. Laulaja kiipesi alas yleisön joukkoon, orkesterin jäsenet kaatuivat makuulleen soittimiensa kanssa ja hetken aikaa teltan taka-osaan ei näkynyt muuta kuin tyhjä lava ja epätoivoisesti Monáeta etsivien kameroiden screeneille heijastama kuva. Perinteinen nananaanananaaananaaa-vuorolaulelu alkoi valtavalla voimalla, hiljeni hallitusti pienemmäksi ja pienemmäksi ja alkoi jälleen kasvaa, kun ihmisten seassa tanssinut Monáe kiipesi takaisin lavalle. Kaboooom. Räjähdys. Supernova. Kuin yhteisestä käskystä bändiläiset loikkasivat pystyyn ja lähdivät loppukiihdytykseen. Osa soittajista alkoi heitellä toisiaan akrobaattisen näköisesti selkiensä yli, yhä samassa tiukassa groovessa pysyen. Monáe huudatti yleisöä kuin hänen elämänsä olisi ollut siitä kiinni. Bändin ääni kasvoi ja kasvoi valtavaan loppurymistelyyn. Teltta oli täynnä valoa, ääntä, tanssivia ihmisiä ja ilmassa heiluvia käsiä. Orkesterin viimeinen isku peittyi tuhansien ihmisten riemukkaaseen huutoon.

Nokia Blue Tentia juontanut Tea Khalifa juoksi lavalle.

- Ei jumalauta! Näin se homma hoidetaan! Vielä kerran valtavat aplodit, Janelle Moná.....

(Jatkuu vielä kerran seuraavassa numerossa.)